5johannes

Maatalous kärsii kroonisesta ummetuksesta

Kun keskustellaan maatalouden kannattavuudesta, käytetään yleisimmin termiä maatalouden yrittäjätulo ja sen kehittyminen. Huomioitavaa on kuitenkin se, että yrittäjätulo ei kuvasta yrityksen todellisten rahavirtojen läpimenoa, vaan sisältää taloustieteeseen pohjautuvia laskennallisia eriä.

Yrittäjätulolla pyritään saamaan selvyys siihen, paljonko yrittäjälle jää palkkaa ja korkoa omalle pääomalle yritystoiminnastaan.

Tämä on kuitenkin erittäin huono tunnusluku antamaan minkäänlaista kuvaa tällä hetkellä kaikista kriittisimmästä elementistä yritysten taloudessa eli maksuvalmiudesta.

Kuluneiden vuosien aikana erityisesti maksuvalmius on osoittautunut yhteiseksi rajoittavaksi tekijäksi. Heikko maksuvalmius taas juontaa juurensa alan huonosta kannattavuudesta sekä yrittäjän tekemistä päätöksistä yrityksen sisällä.

Kun verrataan saman yrityksen talouslaskelman antamaa yrittäjätuloa yrityksen maksuvalmiuteen, monella henkilöllä avautuvat silmät alan todellisesta tilanteesta. Kun laskelmaan lisätään kaikki yrityksen tulot, menot, verot, yksityistalouteen tarvittava raha, korvausinvestoinnit, lainojen lyhennykset ja korot, ollaan tilanteessa, että maatilat ovat pystyssä vain siksi, että rahoittajat ovat myöntäneet edellisvuosina lyhennysvapaita ja lisälainoitusta.

Ja siksi, että maksamattomien laskujen toimittajat eivät hae yrityksiä konkurssiin, vaan saatavat menevät ulosottoon tai muuten vain roikkuvat avoimina laskuina.

Käytännössä tämä tarkoittaa sitä, että tuloja voi puuttua 10-20 prosenttia liikevaihdosta, jotta selvitään kuluvan vuoden kaikista tavanomaisista kulueristä.  

Käsittääkseni tutkijoilla ei ole olemassa luotettavaa tietoa yritysten todellisesta maksuvalmiudesta. Se on näkemykseni mukaan todella suuri ongelma nykyisessä kriisissä. Tosin tämä ei ole heidän syynsä, vaan juurisyynä on se, ettei maatilojen talousseurannalta edellytetä samoja vaatimuksia mitä muiden alojen yrityksiltä vaaditaan.

Asian korjaaminenkaan ei tuo sinällään pelastusta, mutta parempi data yrityksien taloudellisesta tilanteesta antaa tarkemman kuvan siitä, onko suuntamme oikea ja seuraammeko oikeaa tähteä.

On aika pestä likapyykkiä

Perinteinen maatalous on toiminut jo jonkin aikaa laskevalla markkinalla. Tällaisessa tilanteessa korostuu erityisesti kustannusjohtajuuteen pohjautuva kilpailustrategia. Se tarkoittaa kokonaiskustannusten minimointia sellaisella markkinalla, jolla tuotteesta saatava hinta on annettu ulkopuolelta. Tällöin tuotteesta saatavan hinnan ja kustannusten erotus jää yrittäjän käyttöön.

Se, mihin yrittäjä rahan käyttää, on hänen asiansa. Tähän mennessä menestystä ovat niittäneet yrittäjät, jotka ovat pystyneet tätä suhdetta vuosien saatossa parantamaan. Vastaavasti yrittäjät, jotka eivät tässä ole onnistuneet, ovat ontuneet jo pidemmän aikaa. Kokonaiskuva on se, että maatalousyrittäjät kilpailevat siitä, kuka onnistuu tuottamaan tuotteen kaikista edullisimmin. Loput karsiutuvat pelistä pois rumasti tai vähemmän rumasti.

Laskevan markkinan tilanteessa korostuu elintarvikeketjun tuotannonhallinta. Kun maatalous on markkinoiden armoilla, tulee ketjun tuotannosta vastaavan tahon pystyä ohjaamaan tuotantoa niin, että emme tietoisesti luo ylituotantotilannetta rajallisille markkinoillemme. Vaihtoehtoinen tapa on vastaavasti kasvattaa markkinaa, jotta tuotetulle tuotteelle saavutetaan riittävät ja kannattavat markkinat.

Elintarvikeyhtiöt ovat reagoineet tilanteeseen vasta viime vuosina. Mahdollisesti on luotettu markkinoiden hoitavan epäterveet ja tehottomat maatalousyritykset markkinoilta ennemmin tai myöhemmin. Jälkeenpäin on huomattu, että näin ei ole käynyt, vaan yrittäjät kelluvat edelleen samalla markkinalla. Tällöin tuotantomäärien ennustaminen on kohtuullisen haastavaa. Ketju ei ole tasapainossa.

On myös voitu olettaa, että heikomminkin pärjäävät ovat alalle tärkeitä ja tuotannon lopettaminen heidän osaltaan tulee eteen vasta yrittäjän omasta tahdosta. Tilanne on kuitenkin kriisiytynyt siihen pisteeseen, että likapyykki on vain alettava pesemään. Oli se kivaa tai ei.

Järjestelmä estää normaalin rakennekehityksen

Yksi merkittävä tekijä maatalouden heikkoon kannattavuuteen on maatalouden rakenne. Se on voimakkaasti vääristynyt erilaisten poliittisten päätösten myötä. Kantavana ajatuksena on pidetty hajautettua ruoantuotantoa sekä huoltovarmuutta. Nykyinen tukipolitiikka jarruttaa rakennekehitystä ja pitää kriittisten resurssien arvon korkeana.

Suomessa on nykyisellään 45 000 maatalousyritystä, joista murto-osa ottaa todellista yrittäjäriskiä. Toisin sanoen ottavat sen riskin, että saavat toiminnasta tarvittavan rahan omaan yksityiselämäänsä. Varmaa tietoa puhtaasti päätoimisista maatalousyrittäjistä ei ole saatavilla, mutta valistumaton arvio on noin 8 000-15 000 maatalousyrittäjää.

Oma näkemykseni on, että järjestelmämme estää normaalin alan rakennekehityksen. Voisi jopa sanoa, että olemme kärsineet viimeisimmän ohjelmakauden ajan eräänlaisesta kroonisesta ummetuksesta.

Nykyisen tukijärjestelmän nurja puoli on viljelyn mahdollistaminen minimipanoksilla, ilman sadontuottotavoitetta ja optimoimalla tukijärjestelmän suomat mahdollisuudet. Tällä tavalla saadaan paikkakuntia pidettyä elinvoimaisempana, mutta vastavoima tällä on resurssien hajauttaminen.

Tukijärjestelmän pohja tulee rakentaa niin, että yhdellä tukieurolla voi jatkuvasti tehdä enemmän lisäeuroja koko ruokasektorille. Käytännössä liikevaihto kasvaa koko sektorilla. Tällä tavalla pystymme tuomaan aitoa lisäarvoa koko alalle.

Tämä vaatii myös Anne Bernerin selvityksen esiin nostamaa suomalaisen ruoan kansainvälistämistä sekä toimijoiden yhteistyön tuomaa järjestäytymistä.

Nykyisellään järjestelmä ei riittävästi ohjaa lisäarvon tuottamiseen. Tällöin rakennemuutos kärsii, sopimusviljely, suuret vuokrat ja pellon ostohinnat rehottavat olemassaolollaan ja maatalouteen kohdistuvat pääomat eivät kohdistu sinne mihin ne on tarkoitettu.

Kirjoittaja on Wikli Group Oy:n toimitusjohtaja.

Vastaa

JOKO LUIT NÄMÄ?

Lisää artikkeleita