Johtajuutta, rohkeutta ja muuntautumiskykyä
Kun katsoo isoa kuvaa, maatalous on yksi tapa muiden joukossa hankkia oma elantonsa. Nykyaikainen maatalous on yritystoimintaa siinä missä muutkin yritykset, eikä talouden lainalaisuudet tee tässä asiassa poikkeusta.
Yrittäjät eivät voi tällä hetkellä hyvin, eikä heidän elämäänsä voi kutsua millään tavalla inhimilliseksi, varsinkaan kun otetaan huomioon millaisessa sivistysvaltiossa elämme.
Monet tahot toteavat, että maatalouden harjoittaminen on jokaiselle vapaaehtoista, ja näin onkin. Kaikkien etu kuitenkin olisi, jos maatalousala saataisiin uudistumaan ja taloudellisesti kannattamaan jokapäiväisten valintojen myötä, kestävästi ja pitkäjänteisesti.
Tällä hetkellä uudistumisen ensiaskeliin vaadittiin sota, jotta ketju ryhtyy oikeasti pohtimaan ruoantuotannon syvintä olemassaolon tarkoitusta.
On erikoista, että valtiovalta ja EU pelastavat maataloutta kriisistä, kun järjestelmä itsessään on luotu pitämään ruokaa mahdollisimman halpana.
Tämän pohjalta on kuitenkin lähdettävä pohtimaan, miten voi olla, että näin pahaan tilanteeseen on ajauduttu, ja mitä voidaan tehdä korjataksemme aiheutuneita vahinkoja sekä estääksemme niiden toistumisen. Hyvä on myös pohtia, mitä haluamme alan olevan tulevaisuudessa, sekä miten hullulta kuulostavat tavoitteet on mahdollista saavuttaa.
Osa alan toimijoista vähättelee edelleen maatalouden kriisin mittakaavaa. Meidän konsulttien toimiala pääsee näkemään yrittäjien käytännön elämää eturivin paikoilta. Koemme olevamme alan etulinjan viestintuoja siitä, mikä päättäjiä rintamalla odottaa vähän ajan kuluttua.
Tällä hetkellä viesti on kaikkea muuta kuin toiveikas. Sana huolestunut ei riitä kuvaamaan viestin sisältöä. Kasvituotannon osalta tilanne näyttää jokseenkin kohtuulliselta, mutta kotieläintalouden murros ja kustannuskriisi voivat realisoitua vielä kovemmin kuin monet ymmärtävätkään.
Nykyisellään keskustelusta unohdetaan yrityksen tärkein tekijä, yrittäjä ja hänen perheensä.
Miten tähän on päädytty?
Maatalousyrittäminen poikkeaa muusta yrittämisestä yhdestä näkökulmasta. Siinä, että yrittäjät eivät myy tai markkinoi tuottamaansa lopputuotetta elintarvikemarkkinoille, vaan toiminta on alihankintapohjaista. Tuottajille on luvattu jalostavien elintarvikeyritysten osalta ”hakutakuu”, elintarvikeyritykset sitoutuvat ostamaan kaikki sopimuksessa eritellyt tuotteet maatalousyrittäjältä.
Tällaisen mallin heikkous on iskenyt viimeiset vuodet vasten maatalousyrittäjien kasvoja. He eivät voi vaikuttaa riittävästi omaan lopputulokseensa, vaan toimivat yrittäjäriskillä ilman päätäntävaltaa siihen, mikä on heidän tuotteensa hinta. Samalla hämärtyy myös ymmärrys markkinoista ja kysynnästä.
Tällainen järjestelmä ruokkii flegmaattisuutta, eikä myöskään innosta etsimään etsiä uusia kasvavia markkinoita ja tätä kautta parempaa tuottoa. On riskittömämpää kasvattaa nykyistä tuttua liiketoimintaa, sillä epävarmuus ja markkinoiden ymmärtämättömyyden kuilu kasvaa herkästi liian suureksi monille maatalousyrittäjille.
Toinen suuri ongelma on EU:n yhteinen maatalouspolitiikka. On erikoista, että valtiovalta ja EU pelastavat maataloutta kriisistä, kun järjestelmä itsessään on luotu pitämään ruokaa mahdollisimman halpana.
On erittäin iso ristiriita siinä, miten henkilöt, jotka käytännössä päättävät maatalousyrittäjien elämästä, toimintaympäristöstä ja sen muutoksista, ”haluavat” tehdä maatalousyrittämisestä mahdollisimman kannattavaa yritystoimintaa. Ei ole sattumaa, että CAP-suunnitelman tavoitteena on pitää ruoan hinta kohtuullisena. Suunnitelmassa kun ei lue, että järjestelmän perustehtävä on tehdä maataloudesta mahdollisimman kannattavaa yritystoimintaa.
Normaalissa markkinataloudessa yrityksen omistajat ja johtoporras tekevät kaikkensa pärjätäkseen markkinoilla niin, että heidän yrityksensä toiminta on kannattavaa, jopa tuottoisaa. Se taas tuo hyvää yritykselle ja siinä työskenteleville henkilöille. Nyt maamme tilanne on se, että meidän ”Suomi Ruoka Oy Ab” on asettanut yhteiseksi tavoitteeksi lähinnä kurjuuden maksimoinnin, toisin sanoen ”vakaan” yrittämisen ympäristön.
Maatalouden toimintaympäristöä on pidetty yleisesti vakaana ja matalariskisenä. Nyt olosuhteet ovat kuitenkin muuttunut ja olemme päätyneet tilanteeseen, jossa toiminnan riskit ovat kasvaneet, ja myös realisoituneet kuluneiden vuosien aikana. Toimiala on sivuuttanut alan toimintaympäristöön viimeisen 10 vuoden aikana tapahtuneet muutokset olettaen, että tilanne korjaantuu itsestään pitkällä aikavälillä eikä tilanteeseen tarvitse reagoida.
Voisi ajatella, että kompastumme omaan ylpeyteemme flegmaattisuuden ja hierarkiaan tykästyneen, tunnollisuudentunteen kyllästämän kansallistunteen johdosta. Jo nopealla SWOT-harjoituksella löytyy merkittäviä reagoimisen arvoisia kohtia, joihin ministeriöllä, edunvalvonnalla, elintarvikeyrityksillä, neuvonnalla, tutkijoilla ja maatalousyrittäjillä on ollut vuosikymmen aikaa puuttua.
Alan yleinen toimintatapa on kiteytettynä ollut seuraavanlainen: Henkilö X nostaa esille ongelman tai toimialaa uhkaavan skenaarion yleiseen keskusteluun. Vastauksena tähän on tullut 10 viisasta miestä, jotka kieltävät asian olemassaolon. Todennäköisesti X on väärässä. Vaikka näin olisikin, on varmasti olemassa parempi tapa rakennemuutokselle kuin hiljaisuus ja asian julkinen kieltäminen.
Oma visioni on 10 000 aktiivista maatalousyritystä, joista jokaisen tilikauden voitto on 10 % vuodessa.
Maatalouden toimintaympäristö on muuttunut jokaisena toimintavuonna ja tulee muuttumaan myös jatkossa nykyistäkin nopeammalla syklillä. Tällöin toimialan riskit kasvavat ihan toiseen kokoluokkaan. Se tarkoittaa luonnollisesti sitä, että saatavan tuoton tulee olla myös suurempi, jotta yrittäjät ovat halukkaita ottamaan yrittäjäriskiä.
Maataloutta voisikin kuvata kevytyrittäjyyden riskiversioksi, nimettäköön vaikka raskasyrittäjyydeksi, sillä et voi päättää omasta yritystoiminnastasi, mutta riskit kannat täysimääräisesti.
Mitä meidän tulee jatkossa tehdä toisin?
Ehdotan nopeiksi toimenpiteiksi:
- Uppoaville yrittäjille turvaverkko ja kultainen kädenpuristus
- Alalle selkeä tulosvastuullinen johtohahmo, joka ei väistele vastuuta
Sen jälkeen:
- Välitön ruoka-alan strategian laatiminen
- Strategian jalkauttaminen käytäntöön ja tulosvastuullisten henkilöiden nimittäminen
Alan toiminnan tervehdyttämiseksi tarvitsemme niin lyhyen kuin pitkänkin aikavälin toimenpiteitä.
Kaikista kriittisin toimenpide on tunnistaa ne yrittäjät, jotka eivät tästä kriisistä kykene selviytymään. Heille tulee luoda mahdollisimman nopeasti turvaverkko varmistamaan ihmisten henkinen ja fyysinen turvallisuus sekä inhimillinen kohtelu. Tulee luoda järjestelmä, jonka myötä toiminta on mahdollista ajaa alas mahdollisimman kivuttomasti.
Ehdottaisin tähän niin sanottua kultaisen kädenpuristuksen periaatetta, jolla yrittäjät sitoutuvat luopumaan yritystoiminnastaan. Vastaavasti tästä resurssista saatavat varat jaetaan velkojille sen mukaan kun on mahdollista. Jos omaisuuden realisoinnin jälkeenkin toiminnasta jää velkaa, vaihtoehtona on henkilökohtainen velkajärjestely tai vastaavasti poliittinen järjestelmä, jossa velat ja kaupasta aiheutuvat veroseuraamukset nollataan valtion toimesta. Tähän asiaan voi halutessaan ehdottaa myös parempia, vähemmän sosialistia vaihtoehtoja.
Toisena merkittävänä askeleena meidän on järjestäydyttävä uudestaan siten, että alalle hankitaan selkeä muutosjohtaja, jolla on kyky ja tulosvastuu viedä tarvittavat korjaavat toimenpiteet eteenpäin maatalousalalla. Todennäköistä on, että nykyisessä ruoka-alan rakenteessa ei ole valmista roolia tätä varten, vaan se vaatii järjestelyitä alalle. Tarvitaan toiminnasta ja tavoitteista vastuullinen hallitus tai henkilö, joka vastaa siitä, että päämäärät saavutetaan. Vastuutaho on oltava uudelleen nimettävissä, ellei tavoitteisiin ole päästy.
Näiden toimenpiteiden jälkeen tarvitsemme alalle yhteisen strategian. Strategia tarvitaan koko ruokaketjulle, mutta myös oma versio alkutuotannolle. Tällaista strategiaa ei nykyisellään ole olemassa. Anne Berner ehdotti vastaavaa omassa vientiselvityksessään.
Alan toimintaa kuvastaa selkeä tavoitteellisuuden puute. Meillä ei ole olemassa visiota siitä, miltä suomalainen ruoantuotanto näyttää 10 vuoden kuluttua, saatikka siitä millä toimenpiteillä tavoitteet saavutetaan. Nykyisellään toiminta on painottunut irrallisiin selvityksiin. Selvitystyöt ovat toki tarpeellisia, mutta ongelma muodostuu siitä, että emme pysty kriittisesti pohtimaan, tukeeko lopputulos alamme visiota ja strategiaa, vai päinvastoin.
Strategian laatimisen myötä löydämme kyllä loput korjattavat kohdat, jotta ala tervehtyy ja korjaa itse itseään aina riskien realisoituessa. Oma visioni alan tulevaisuudesta on 10 000 aktiivista maatalousyritystä, joista jokaisen tilikauden voitto on 10 % vuodessa. Näissä yrityksissä myös itse yrittäjillä on intoa ja tahtoa, sekä ennen kaikkea mahdollisuudet, tehdä työtä puhtaan kotimaisen ruoan tuottajana. Inhimillisesti ja kannattavasti.
Tekstin kirjoittamisen taustalla on halu herättää ihmiset toimimaan sen sijaan, että odotamme asioiden muuttuvan kuin manulle illallinen. Kun aikaisemmat keinot vuosien varrella eivät ole toimineet, nyt vaaditaan rohkeaa uusiutumista ja johtajuutta. Suomi Ruoka Oy Ab on kriisiyhtiö, joka vaatii kriisiyhtiötä koskevia muutoksia toiminnan tervehdyttämiseksi. Uudistuminen tulee vaatimaan kipeidenkin asioiden käsittelyä jos tämä on alallemme etu. Höyhenellä silittäminen on nyt nähty.
Kirjoittaja on Wikli Group Oy:n toimitusjohtaja
