Kuivaheinää kastellen – Intiaanireservaatista viedään heinää maailmalle, mutta kastelu jokivedellä herättää närää

USA:n Arizonassa kelit ovat lomailijalle kohdallaan: aurinko paistaa yli 300 päivää vuodessa ja päivälämpötilat vaihtelevat talven vajaasta paristakymmenestä kesän reiluun neljäänkymmeneen asteeseen.

Kelit olisivat siis ihanteelliset heinäntekoon. Esimerkiksi osavaltion suurimmassa kaupungissa Phoenixissa sataa vain 36 päivänä vuodessa, joten heinäpoutaa löytyy.

Jatkuvan auringonpaisteen kääntöpuoli on kuivuus. Luontaisella sadannalla heinä kasvaisi todella heikosti. Ainoa tapa kasvattaa heinää korjattavaksi asti on kastelu.

Vesi on kortilla

Vähäisen sadannan ja suuren haihdunnan vuoksi paikallista kasteluvettä on Arizonassa heikosti tarjolla. Vuoristoisilla seuduilla sadanta on suurempi ja vettä riittää jokiin virtaamaan kuivemmille alueille, mutta kovin laajan maataloustuotannon kasteluun paikallinen vesi ei riitä.

Kasteluvesi onkin suuri kiistakapula. Erityisesti Coloradojoen veden käyttäminen herättää keskustelua. Joki lähtee liikkeelle Coloradosta ja virtaa Utahin, Arizonan, Nevadan ja Kalifornian kautta ja laskee periaatteessa Meksikon puolelle Kalifornianlahteen, mutta nykyään virta usein kuivuu jo ennen merta.

Vettä ohjataan runsaasti kasteluun ja kaupunkien käyttöön joen noin 2 330 kilometrin pituisella reitillä. Arviolta noin 40 miljoonaa ihmistä on jollain tavalla riippuvainen joesta.

Vettä käytetään nykyään enemmän kuin joki luotettavasti tuottaa. Kalliovuorten lumipeite on pienentynyt, se vähentää virtaamaa.

Suuri syy ylikäyttöön on vuodelta 1922 peräisin oleva eräänlainen veden jakosopimus. Sopimuksen perusteena oleva veden määrä arvioitiin todellisuutta suuremmaksi.

70–80 % joen vedenkäytöstä liittyy maatalouteen. Se herättää kysymyksen kuka vettä saa käyttää, kuinka paljon, ja mihin tarkoitukseen. Onko maatalouden harjoittaminen kastelun avulla järkevää vedenkäyttöä ja jos on, niin mitä kannattaisi tuottaa?

Ympäristöjärjestöjen mielestä vettä pitäisi tuhlata viljelyyn mahdollisimman vähän, viljelijöiden mielestä tuhlausta on kaikki se vesi, joka päätyy peltojen kastelun sijaan mereen.

Sinimailanen käyttää vettä

Suurin yksittäinen vedenkäyttäjä Coloradojoen kasteluvedestä on sinimailanen, jota viljellään rehuksi. Se tarvitsee paljon vettä, koska sitä tuotetaan lähes vuoden ympäri ja korjataan useita kertoja vuodessa.

Oman maan nautakarjan lisäksi sinimailasta ja heinää päätyy paljon myös vientiin. Suuri osa Coloradojoen vedellä kastellusta sinimailasesta viedään maihin, joissa on karjataloutta mutta vähän vettä, esimerkiksi Saudi-Arabiaan, Arabiemiraatteihin ja Kiinaan. Kuivat maat ostavat siis “virtuaalista kasteluvettä” sinimailasen muodossa.

Tämä herättää laajaa julkista keskustelua. Onko järkeä käyttää isoja määriä vettä, jotta voi tuottaa rehukasveja autiomaassa ulkomaan vientiin? Pitäisikö siirtyä vähemmän vettä vaativiin ja suoraan paikallisten ihmisten ravinnoksi kelpaaviin kasveihin?

Tuotetun sinimailaskilon vedentarve on melko mutkikas laskutoimitus, jossa perusyksikkönä on yleensä vesimäärä tuumina eekkerille. Tämä jaetaan niittokerroilla ja kunkin korjuukerran sadolla. Vaihteluväliä on, mutta arvio vedentarpeesta on esimerkiksi 150 mm/niittokerta ja 400 litraa vettä per kilo tuotettua kuivaa heinää.

Jos kerjuukertoja on seitsemän, tarvitaan vettä siis yli metrin kerros. Hehtaaria kohden se tekee 10 000 kuutiota.

Mailanen on syväjuurinen kasvi, joten se voisi ottaa vettä metrien syvyydestä, jos sitä vain olisi tarjolla. Sillä on monia hyviä puolia yksivuotisiin viljakasveihin verrattuna. Se on monivuotinen, joten maata tarvitsee muokata harvoin. Sen aiheuttama kiintoaineskuormitus on vähäistä. Nurmi sitoo hiiltä maaperään. Lisäksi sinimailanen on typensitojakasvi, joten lannoitteita tarvitaan vähemmän. Se säästää fossiilisia polttoaineita.

Jättitila tuottaa heinäkasveja

Kun seurailee Coloradojokea Las Vegasista 150 km etelään, saapuu Laughliniin. Ajomatka keskellä Mojaven autiomaata on karu ja kuiva. Maataloudesta on lähes mahdoton löytää merkkejä muutamaa piikkilanka-aitaa lukuun ottamatta. Kun Laughlinista jatkaa matkaa vielä 30 km etelään, muuttuvat Mojaven autiomaan kumpuilevat ja kiviset maisemat yhtäkkiä vihreäksi viljelytasangoksi. Mitä oikein tapahtuu?

Vehreys iskee vastaan, kun valtatie kohtaa Mojave-intiaanien reservaatin Fort Mojavessa. Tie kulkee keskellä heidän omistamaansa suurtilaa. Vehreyden taustalla on Coloradojoki, josta riittää kasteluvettä jokilaakson noin 25 kilometriä pitkälle ja muutaman kilometrin levyiselle viljelytasangolle.

Suurin osa noin 17 000 hehtaarin reservaatista on maatalousmaata, jota viljelee Avi Kwa Ame Farms -niminen maatila. Reservaatin omistava intiaaniheimo on kooltaan noin 1 100 henkeä, eivätkä sen jäsenet osallistu käytännön maataloustoimintaan.

Avi Kwa Amen tilaa minulle esitteli Joe Martinez, joka ajaa tilan pelloilla päätyönään swatheria eli niittokarhotinta. Hän kertoo, että tilalla on 47 työntekijää. Suurin osa on kotoisin Meksikosta ja kun viljelysesonki hiljenee keskitalveksi, muuttavat he takaisin Meksikoon perheidensä luokse.

Martinez kertoo tilan aiemmin tuottaneen paljon tavanomaisia viljelykasveja kuten maissia, mutta nykyään valikoimaa dominoivat heinäkasvit.

Tärkein kasvi on sinimailanen, jonka lisäksi löytyy muita heiniä ja jonkin verran myös viljakasveja. Reilut 3 000 kuivaheinähehtaaria tuottavat reilusti yli miljoona heinäpaalia vuodessa. Suuri osa tuotannosta päätyy vientiin.

Tilalla on käytössään Coloradojoen korkeimman tason vesioikeudet, joiden ansiosta vettä on runsaasti intensiiviseen kasteltuun perustuvaan maatalouteen.

Käytössä on sekä suurkanttipaalaajia että pienpaalaimia. Paalaimien merkki näyttää olevan kokoluokasta riippumatta Massey Ferguson ja kalusto on melko tuoretta.

Traktorit ovat puolestaan John Deereä, joita löytyy pienistä takavedoista aina isoihin vetokoneisiin. Traktoririntamalla konekanta on tuoreehkoa, mutta näkyypä pelloilla töissä myös jokunen vanha klassikko. Myös niittokarhottimet eli swatherit ovat samaa vihreää ja keltaista kalustoa.

Seitsemän korjuuta vuodessa

Kun konerivistössä on useampikin pikkupaalain, tarkoittaa se kymmenien tai satojen tuhansien pienpaalien vuotuista urakkaa. Paalit kerätään keruuvaunuilla, jotka myös automaattisesti järjestävät ja pakkaavat paalit tiiviisiin nippuihin. Tämä koskee niin pienpaaleja kuin suurkanttipaalejakin. Niput lastataan pyöräkuormaajalla rekkojen kyytiin.

Heinänteko ajoittuu maaliskuulta marraskuulle. Martinez kertoo korjuun tapahtuvat seitsemän kertaa.

Kaikki lähtee liikkeelle niittokarhottimesta, jossa on keulalla sorminiittokoneen ja mattokuljettimen sijaan lautasniittokone ja siinä sinimailaselle sopiva telamurskain. Jostakin syystä esimerkiksi traktori ja perhosniittomurskain ei kuulosta olevan vaihtoehto.

Tammikuussa keli on mukavan leppeä 20 astetta, mutta keskikesällä päivällä 40 astetta on tavallinen lämpötila, joskus lähestytään jopa 50 astetta. Jos traktorin ilmastointi ei toimi, ei sillä myöskään ajeta.

Kuumimpaan aikaan peltotyöt tehdään usein yöllä, päivällä olisi aivan liian kuuma. Pimeässä työskentely on haastavaa, keskiyön aurinko on Arizonassa tuntematon käsite.

Niiton jälkeen heinät pöyhitään tai käännetään kerran ennen paalausta. Aikaa niitosta on kulunut pari–kolme vuorokautta keleistä riippuen. Omaan silmään pöyhinkalusto näyttää tehottomalta, mutta ilmeisesti kelit ovat sen verran kuivattavat, että heinä ei vaadi kovin aggressiivista pöyhintää.

Kaikki nurmet uusitaan parin–kolmen vuoden välein. Heinäsesongin ulkopuolella työlistalla on siihen liittyviä muokkauksia, jotka hoidetaan pääasiassa lautasäkeellä.

Myös kastelu työllistää, itse kastelulaitteiden lisäksi vettä täytyy siirtää, pumpata ja varastoida. Vastikään tilalle kaivettiin suuri tekoallas vesivarastoksi.

Kastelun ohella myös kasvustojen lannoitus on tärkeää. Tilan konekentältä löytyi isoa lannoitteenlevitintä ja sen täyttöön liittyvää kalustoa. Lisäksi pelloilla pörräsi vierailuni aikana lentokone, jonka käyttö tilan lannoituksiin ja kasvinsuojeluun on rutiininomaista.

Puolensa ja puolensa

Tammikuun lopulla Avi Kwa Amen tila vaikuttaa jonkinlaiselta viljelyparatiisilta varsinkin kun Suomessa menossa on pidempi pakkasjakso. Työmiehet kuitenkin kokevat paratiisin olevan kaukana. Nyt keli on ihanteellinen, mutta tilanne muuttuu kevään edetessä, kun tuskalliset helteet saapuvat. Töiden tekeminen käy raskaaksi.

Jatkuvat heinäpoudatkin ovat hyväksi vain heinän korjuulle, kasvattaminen ilman luontaista sadantaa on työlästä ja kallista.

Vaikka Suomessa viljelyssä on varmasti riittävästi haasteita, löytyy joka maailmankolkasta omat ongelmansa. Jos kelit ja viljelyolosuhteet ovat kohdallaan, on vastassa varmasti jokin muu ongelma kuten vaikkapa kasvitaudit tai tuholaiset. Parhaimmatkin viljelyolosuhteet pilaa viimeistään korruptio tai rikollisuus. Viljely onkin aina sopeutumista vallitseviin olosuhteisiin.